”Muistan seuranneeni ensimmäistä julkista keskustelua Suomen Nato-jäsenyydestä jo 90-luvulla. Tuosta on nyt noin 20 vuotta. Keskustelu ei ole hirveästi edennyt noista päivistä, koska edelleen tämän kevään Nato-keskustelussa on muun muassa keskusteltu siitä, saako Natosta yleensä keskustella. Tämä ikuisuuskeskustelu lieneekin yksi itsenäisen Suomen nahjusmaisimmista keskusteluista.”
-Mikael Jungnerin kolumni, 17.6.2014 Iltalehti
Rasittavinta suomalaisessa natokeskustelussa on tosiasiassa ollut natojäsenyyttä ajavien 20 vuotta jatkunut itku siitä, etteivät he muka saisi keskustella Natosta. Joku jossain sanoo kuulemma niin. Samalla kun Jungner yhtyy tähän valittajien kuoroon, hän tulee omaan nahjusmaiseen tyyliinsä ilmoittaneeksi kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyttä.
Liittoutumattomuus on Toopen mukaan ratkaisu, joka suoraan uhkaa hyvinvointivaltion olemassaoloa. Tämä ei varmasti ole yllätys kenellekään. Jungner kuuluu niihin demareihin, joille hyvinvointivaltio on pelkkä retorinen keppihevonen. Siis se sama ratsu, jota hänen kokoomuslaiset kollegansa kutsuvat kilpailukyvyksi.
Kolumnissaan Jungner vertaileekin keskenään kolmea vaihtoehtoa Suomen sotilaallisen liittoutumisen suhteen. Tässä Toopen omassa listassa Nato-jäsenyys näyttäytyy ainoana käytännössä mahdollisena ratkaisuna. Se ei mitenkään estä Toopea toteamasta viimeisessä kappaleessaan kaikkein nahjusmaisinta natokliseetä käyttäen, että nyt on sitten saatava ”hyödyt ja haitat avoimesti pohdittavaksi”.
Natokeskustelun nahjusmaisin piirre Suomessa ovatkin Mikael Jungnerin kaltaiset ambivalentit kaappinatot, joita ei saa ulos komerostaan edes tasa-arvoinen avioliittolaki.
Toope on ollut viime päivinä lehtien otsikoissa. Hän onnistui oman kertomuksensa mukaan myöhästymään viisi minuuttia äänestyksestä, joka koski kansalaisaloitetta tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tosin sivulauseessa Toope myönsi häntä odotetun jo ennen tätä viiden minuutin myöhästymistä puoli tuntia. Logiikka selityksen takana saisi pään surisemaan, ellei tuntisi patologisen myöhästelijän ajatustapaa.
Patologinen myöhästelijä laskee, että hän voi myöhästyä sovitusta tapaamisesta esimerkiksi puoli tuntia. Tämän takia myöhästyessään 35 minuuttia hän tosiasiassa onkin myöhästynyt ainoastaan viisi minuuttia. Kun kyseessä on mitätön viisi minuuttia, niin anteeksipyynnöksi muiden ajan tuhlaamisesta ja kammottavan poliittisen mokan tekemisestä riittää järjetön toteamus Twitterissä, että nyt myöhästelijää itseään vituttaa.
Jos Antti Rinne oikeasti haluaa kääntää SDP:n kannatuksen nousuun, hänen olisi syytä ensimmäiseksi kohdistaa katseensa pariin eturivin demariin. Vahingollisimpia mille tahansa poliittiselle liikkeelle ovat nimittäin hyvän näkyvyyden omaavat omat toopet. Tästä voi kysyä vaikka Timo Soinilta.
Radiokanava 1: ”Syö mämmiä, älä anna minkään seisoo tiellä…”
Radiokanava 2: ”Jos mul ois mämmiä, niin määkin söisin mun kaa…”
Radiokanava 3: ”Joo, joku ei kuulemma mämmistä pidä, mutta kateudestahan siinä aina on kyse.”
Iltapäivälehden lööppi: ”Suomalaiset hurmioituivat juhannusmämmistä!”
En ole koskaan varsinaisesti pitänyt mämmistä. Olen sitä silloin tällöin lusikallisen maistanut, mutta puistatus tulee joka kerta. Jälkiruokana mämmi on keskinkertainen tuote ankeammilta ajoilta. Toisaalta jos joku haluaa mämmiä syödä niin siitä vaan. Suhteeni mämmiin on ollut etäinen ja piittaamaton.
Milloin siis aloin vihata mämmiä?
Se ei tapahtunut vielä siinä vaiheessa kun sosiaalinen ja virallinen media täyttyi mämmiä ylistävästä hehkutuksesta. Aloin tuntea joitakin epämääräisiä vihan tunteita mämmin suhteen vasta kun työpaikkani radio alkoi suoltaa mämmiuutisia ja mämmimusiikkia parhaimmillaan viisi kertaa tunnissa. Kyllä. Olen laskenut.
Ja sitten se tapahtui.
Työkaveri: ”Toin teille kaikille tuokkoset mämmiä. Näillä tsempataan firma nousuun!”
Tämä riitti. Nyt minä VIHAAN mämmiä.
Mämmi on jumalauta puhdasta keskinkertaisuutta ja tässä maassa on nyt todellakin keskinkertaisuus se kaikkein suurin megatrendi. Nöyrästi ja oikealla asenteella kun tätä fantastista keskinkertaisuutta tarjoaa, on luovuuden multihuipentuma. Kukaan ei ole ärsyttävällä lahjakkuudellaan kenenkään yläpuolella vaan yleisö voi katsoa itse nostavansa mukavan keskinkertaisen mämmin ruokalistojen huipulle ja siksi kokea jotenkin olevansa osa voittoon johtavaa prosessia. Sama ilmiö jyrää niin suomalaisessa politiikassa kuin liike-elämässäkin.
Politiikan puolella liiat ansiot ja asiapuhe ovat pelkästään haitallisia uralle. Tärkeää on olla mukava, edustava ja hyvin käyttäytyvä eli määritelmällisesti hajuton ja mauton keskinkertaisuus. Edes poliittinen oppositio ei tästä säännöstä poikkea. Siellä pärjätään olemalla huonosti käyttäytyviä ja/tai haisevia keskinkertaisuuksia.
Jos onnistuu olemaan täydellisen keskinkertainen, on palkintona paljon rahaa ja kuten tunnettua raha ei voi olla väärässä. Satu "Keisarin uudet vaatteet" kertookin vuonna 2014 ainoastaan sen kateellisen ja huonosti käyttäytyvän lapsen epämusikaalisuudesta...
