Päivätajunnan ominaisuuksia pohdittaessa uskon Zenin päässeen lähimmäksi totuutta.Hereillä olo on täydellistä keskittymistä vallitsevaan hetkeen. Sekä menneisyys että tulevaisuus ja Minä, joka niitä pohtii, ovat unta. Menneisyyden ja tulevaisuuden ajatteleminen on keskittymisen herpaantumista. Yöuni on täydellistä keskittymättömyyttä ja mielen vapaata assosiointia.
Täydellinen nykyhetkeen keskittyminen johtaa väistämättä ja suoraan kaiken pelon katoamiseen. Sitä on myös suorastaan hypnoottisen mielenkiintoista katsella ja se on tärkein syy mm. urheilun ja teatterin suosioon. Miekan tietä lakkaamatta kulkevan mielen esteettiset ja emotionaaliset palkinnot ovat kuitenkin minulle liian kylmiä.
Mieli ei kykene olemaan valveilla kaiken aikaa. Normaalissa päivätajunnassa on varmasti jokaisen syytä pyrkiä valveilla olon hetkien lisäämisen, mutta myös uneksinnalla on paikkansa ja ilman sitä mieli sortuu hyvin nopeasti.
Näiden ajatusten takana on vielä ainakin yksi taso, jota Zen ei käsittele.
Zen uskoo, että on olemassa jokin absoluuttinen nykyisyys, jossa mieli tai "Se" voi vapaana minuuden illuusiosta toimia. Tällainen nykyisyys kuitenkin vaatii, että on olemassa jokin meitä ympäröivä absoluuttinen todellisuus, jota "Se" kykenee havainnoimaan. Minusta on hämmästyttävää, etteivät viisaat zen-mestarit koskaan epäilleet konkreettisen todellisuuden olemassaoloa sinänsä. Ehkä kuoleman ja luonnon jatkuva totaalinen läheisyys tekee automaattisesti tämän tason filosofoinnista pelkkää yliälyllistä roskaa tai sitten zen-munkit olivat kyllin pragmaattisia keskittyäkseen ainoastaan ratkaistavissa oleviin ongelmiin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti