Huonoutta kolmessa ulottuvuudessa

Juuri kun olimme saaneet tottua digitaalisten projektorien terävään kuvaan, kirkkaisiin väreihin ja syviin kontrasteihin ne otettiin meiltä pois. Luvassa piti olla jotain vieläkin parempaa.

Saimme päähämme pentujen sormenjälkiä täynnä olevat sukelluslasit, joiden läpi vapaaehtoisesti tihrustamme valkokankaalle heijastettuja värivääristyneitä ja hötöisiä maisemia, jotka pidemmällä altistuksella saavat kenen tahansa silmät harittamaan ja pään särkemään.

Saimme jokaista vauvaa loputtomasti huvittavan kukkuu!-taiteen (Tm) viihteen valtavirtaan. Mitä muuta paskalla 3D-efektillä katsojaa kohti pomppiva autonrengas tai kankaasta ulos työntyvä lonkero muka tuhannennen kerran jälkeen on? Kukkuu! Hahhahahahaa! Kukkuu! Hahhhahaa! Kukkuu! Hahhahaa...

Saimme kalliimmat lippujen hinnat vaikka voisimme kotonamme katsoa samaa elokuvaa FullHD-kuvalla.

Nykyinen 3D-teknologia on sietämättömän huonoa. Se toimii huvipuistolaitteeseen verrattavana elämyksenä, mutta kuka täysjärkinen ihminen haluaisi istua vuoristoradan epämukavassa vaunussa 2 tuntia?

On hämmästyttävää etteivät elokuvakriitikot ole nostaneet sen suurempaa meteliä tämän pelleilyn suhteen. Pelkäävätkö he kenties jäävänsä historiaan äänielokuvan tai värifilmin aikanaan tuominneiden konservatiivien kaltaisina dinosauruksina?

Samasta asiasta ei kuitenkaan ole kysymys.

Äänielokuvaa ja värifilmiä kritisoitiin aluksi esteettisillä ja taiteellisilla perusteilla. Reaktio oli saman tyyppinen kuin minkä sähkökitara ensin herätti. Nykyisten 3D-elokuvien kohdalla voidaan kuitenkin puhua itse teknologian laadun ja elokuvan ”käyttöliittymän” huonontumisesta. Jos sähkökitaramusiikin kuuntelemiseksi olisi tarvinnut teipata päähänsä Marshallin 1000 wattinen vahvistin se olisi ollutkin huono ja tyhmä soitin.

Joka tapauksessa 99% 3D-elokuvista on äärimmäisen vaikea nähdä mitä muuta uutta kolmiulotteisuus muka edes tuo paitsi huonomman kuvan.

Niin kauan kuin teknologia vaatii erillisten katselulasien käyttöä 3D-elokuvateatterit kuuluvat selkeästi huvipuistoihin. Toivon tälle kyseiselle muoti-ilmiölle mahdollisimman pikaista loppua.

Todennäköisyys - määrittelykysymys?

Kuten useimmat tietävät, on todennäköisyys saada Lotossa 7 oikein niinkin pieni kuin 1/15 380 937.

1. Oletetaan, että asun ulkosaaristossa pienessä 100 asukkaan kunnassa nimeltään Perähikiä. Ostan itselleni kuntamme ainoalta kioskilta rivin Lottoa. Arvonnan jälkeen Iltapaskan lööppiä lukiessani huomaan päävoiton tulleen Perähikiälle.

2. Eikö todennäköisyyteni voittaa lotossa päävoitto ole nyt vähintään niinkin hyvä kuin 1/100?

Mikäli tämä täysin mielivaltaisesti valittu ja varsinaiseen arvontaprosessiin liittymätön informaatio voi muuttaa laskemiani todennäköisyyksiä näin suuresti, niin mitä muuta tekemistä todellisuuden kanssa voi ydinonnettomuuksille lasketuilla todennäköisyyksillä olla, kuin ydinvoiman markkinointi?

Julkisuuden hallintaa taviksille

Facebookin viimeisimmät uudet ominaisuudet ovat herättäneet käyttäjissä kuohuntaa. Puhutaan yksityisyyden loukkauksista ja vakoilusta. Tämä on harvinaisen huvittavaa.

Ensin joku haluaa sosiaalistua virtuaaliseksi henkilöksi ja mahdollisesti sen kuuluisan "15 minutes of fame" kutinan siinä samalla. Lomakuvat sekä päivittäiset ajatukset tuodaan tuttujen ja puolituttujen nähtäville. Siitä, kenen kaveria sitä ollaan, tehdään julkinen asia samoin kuin harrastuksista ja musiikkimausta.

Kun tämä virtuaalijulkkispalvelu sitten päättää muuttaa tarjoamansa julkisuuden profiilia, herättää se itse omasta elämästään julkisen tehneen ihmisen pyhän kauhistuksen.

Sinänsä nerokas veto Facebookilta: nyt tavallinen pulliainenkin voi kokea joutuneensa "paparazzien" vainoamaksi ja valittaa oman tylsän yksityiselämänsä yksityisyyden puutteesta.